Kasvuyritysten alkutaipale tyypillisesti rahoitetaan perustajien omista säästöistä ja lainaamalla. Ensimmäinen kerjuukierros suuntautuu kolmen f:n suuntaan eli friends, family & fools -akselille. Hyvällä onnella saadaan myös mukaan alan konkareita sijoittamaan hikeä eli tekemään työtä omistusta vastaan. Heti kun bisnespläni alkaa olla kelvollisessa kunnossa, suunnataan katse taivaalle ja ryhdytään jahtaamaan siellä liihottelevia enkeleitä, joilla tässä yhteydessä tarkoitetaan pieniä sijoituksia vakavissaan tekeviä varakkaita yksityishenkilöitä. Suomessa näin kerättyä pottia voidaan onneksi lisäksi täydentää julkisella rahoituksella (Tekes-tuet ja lainat). Tällä ensimmäisellä rutistuksella saadaan kasaan tyypillisesti prototyyppi tuotteesta ja toivon mukaan ensimmäiset pilottiasiakkaatkin.
Tässä vaiheessa yritys alkaa olla valmis ensimmäistä riskirahoituskierrostaan varten. Tämän prosessin rutiinit ovat hioutuneet viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana etenkin Piilaaksossa. Riskisijoittajat keräävät kokoon kymmenien tai satojen miljoonien eurojen rahaston eläkerahastoilta ja muilta institutionaalisilta sijoittajilta, jonka jälkeen heillä on tyypillisesti kymmeneen vuoteen rajattu aika sijoittaa tämä raha joukkoon yrityksiä. Useimmiten ensimmäiset 4-5 vuotta käytetään salkun rakentamiseen ja loppuaika sen kehittämiseen ja yrityksistä irtautumiseen eli exittaamiseen. Periaate on että parinkymmenen firman salkusta tulee 1-2 exittiä, joiden voitot nostavat koko fundin kannattavaksi. Aikarajan sulkeuduttua sijoittajille maksetaan rahat takaisin korkoineen ja mahdollisesti jäljellejäävä voitto jaetaan fundin managerien ja sijoittajien kesken.
Mitä tämä sitten tarkoittaa kasvuyrittäjän vinkkelistä? Kun VC-rahaa otetaan taloon sisään, alkaa kello tikittämään. Nyt on kiire. Kaikki yritykseen tuleva raha investoidaan takaisin kasvuun ja vaikkapa osinkojen maksaminen on täysin poissuljettu ajatus. Pelottavan näköinen osakassopimus toteaa että sijoittajan lupa tarvitaan kaikkeen, alkaen vessan huuhtelusta. Tällä mallilla ei rakenneta harrastekerhoja eikä mukavia pikku konsulttibisneksiä. Kun osakassopimukseen kirjattu parasta ennen -päivämäärä alkaa lähestyä, alkaa tunnelma kiristyä hallituksen kokouksissa. Ja kun sijoittajilla alkaa fundi vanheta käsiin, lähdetään irrottautumisia hakemaan vaikka väkisin. Tämä on pelin henki ja erottamaton osa perinteistä VC-mallia. Edesmennyt kansanedustaja Tony Halme tiivistikin tämän mantran tatuoimalla sen takalistoonsa: exit only.
Teknologiafirmojen listautumismahdolliset Suomessa ovat olleet lähestulkoon olemattomat dotcom-kuplan puhkeamisen jälkeen. Myös kotimaiset exit-markkinat yrityskauppojen muodossa puuttuvat monilta aloilta tyystin. Niinpä startupin lähestyessä kypsää ikää, alkavat katseet suuntautua lähes poikkeuksetta ulkomaille. Toisaalta, kapeilla teknologia-aloilla ei yleensä ole vientiä, on vain myyntiä – asiakkaiden sijainnilla ei ole mitään väliä. Omalla alallani, eli tietokonegrafiikka- ja pelibisneksessä, koko joukko edelläkävijöitä myytiin Piilaaksoon vuosina 2005-2006. Ilmeisesti kasvuyritysten rahoitusmallia ei Suomessa oltu sisäistetty paremmissakaan piireissä. Maan johtava päivälehti uutisoi onnistuneita yrityskauppoja tyyliin ”taas menetettiin hieno suomalaisyritys amerikkalaisille”.
Anteeksi kuinka? Yrityshän oli viimein saatu siihen maaliin johon sitä oltiin vuosikausia hirvittävällä vaivalla viety! Ilmeisesti journalistit polttivat kuplan aikana näppinsä Rytsölän Lamborghinien pakoputkiin ja päättivät tällä kertaa pelata varman päälle – kyynistelemällä.
Mutta onneksi sijoittajat saivat rahansa moninkertaisesti takaisin – tämä vuorostaan mahdollisti heille uusien fundien keräämisen ja uusien riskisijoitusten tekemisen kotimaiseen teknologiakenttään. Työntekijät saivat kannustinpalkkionsa ja Suomen valtio merkittävät verotulot. Ulkomaalaisyritykset investoivat Suomeen, loivat uusia työpaikkoja ja maksoivat tästä eteenpäin työntekijöiden palkat. Yritysten perustajat – jotka olivat panostaneet firmoihinsa 10-15 vuotta parasta nuoruuttaan – saivat korvauksen tehdystä työstä. Monet heistä ryhtyivät enkelisijoittajiksi, hallitusammattilaisiksi, nuoremman polven startuppien sparraajiksi tai heittäytyivät sarjayrittäjiksi (hieman sama kuin ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi toiselle kierrokselle Irakiin).
Exitit — niin onnistuneet kuin epäonnistuneetkin — ovat välttämätön osa startup-ekosysteemin elonkiertoa. Ne vapauttavat arvokkaita resursseja, pääomaa sekä tekijöitä, uusiin hankkeisiin. Ne valavat uskoa muille yrittäjille, omaa yritystään kenties kaavaileville ja ennenkaikkea alan sijoittajille. Exittejä voitaisiinkin verrata luonnossa metsäpaloihin: savun hälvennyttyä kulottuneesta ja ravinteita saaneesta maasta alkaa puskea uusia versoja. Toivottavasti taloustoimittajat muistavat riemuita kanssamme kun seuraavan kerran roihahtaa!
