Kirjoituksen otsikon voisi suurin piirtein suomentaa yhteiskuntamme viestinä jälkipolville seuraavasti;
”Maksamme omat laskumme velalla, jotka te tulette maksamaan takaisin korkojen kera – korotettuina veroina, pidempinä työurina ja huonompina julkisina palveluina. Olkaa hyvä – se on meidän lahjamme teille lahjaveron kera…”
Kirjoitusta tehdessä budjettiriihi on takana ennätysajassa ja hallitus ehdottaa ensi vuodelle reilua seitsemän miljardia euroa alijäämäistä budjettia. Hallitusohjelmaan kirjattu tavoite velkaantumisen pysäyttämisestä jää näin varmasti saavuttamatta.
Menneisyyttä ei tulisi suojella. Tarvitsisimme hallituskausien ylimeneviä konkreettisia toimenpiteitä, jotka olisivat osa laajempaa suunnitelmaa yhteisestä tulevaisuudesta, sillä vain pitkäjänteisillä ja konkreettisilla toimenpiteillä voidaan luoda kestävää talouskasvua.
Talouskasvun alkemia koostuu toimivasta toimintaympäristöstä, kannustavasta verotuksesta, työn paremmasta tuottavuudesta ja uusista innovaatioista – yksilöitä unohtamatta. Tämän lisäksi tarvitaan konkreettisia toimenpiteitä, jotka leikkaavat velkaantumista tulevaisuudessa, mutta vaikuttavat samalla mahdollisimman vähän tämän hetken talouskasvuun – varsin vaikea yhtälö?
Aina voidaan toki myös kysyä miten kestäviä arvoja kasvu ja vaurastuminen oikein ovat? Yksiselitteisesti voidaan todeta, että talouskasvun luoma varallisuus auttaa juuri niiden palvelujen rahoittamisessa, joita kansalaiset yhteiskunnalta haluavat ja joita poliitikot ovat liiallisuuksiin asti luvanneet.
Talouskasvun juuret alkavat yksilöiden päätöksistä ja valinnoista. Yksilöistä, jotka uskovat parempaan tulevaisuuteen ja luottavat ympärillä olevan toimintaympäristön vakauteen, yhteiskuntaan ja sen päättäjiin. Ensiarvoisen tärkeää olisikin, että yhteiskunta osoittaisi olevansa sen luottamuksen arvoinen, jota kasvuun panostaminen yksilöiltä vaatii. Yksilöillä tarkoitan työntekijöitä, yritysjohtajia ja yrittäjiä – yhdellä sanalla sanoa meitä kaikkia. Kasvu syntyy jokaisen työpanoksesta toimenkuvaan katsomatta.
Kehottaisin päättäjiä olemaan rehellisiä itselleen, sillä ketään ei voi pettää niin pahasti kuin itseään. Viime kädessä kysymys on ylisukupolvisesta vastuusta – haluammeko pitää nykyisestä elintasosta kiinni ja rakentaa jotain vieläkin parempaa vai hyväksymmekö elintason laskun ja velkakuorman siirtämisen jälkipolville?
Halusimme tai emme jälkimmäinen vaihtoehto uhkaa vääjäämättä useastakin syystä – työikäinen väestö vanhenee, rakenteellinen työttömyys kasvaa, nuoret syrjäytyvät ja ikäihmiset masentuvat yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota heille ihmisarvoista elämää – arjen hoitoa.
Olisin itse valmis luopumaan monista saavutetuista eduista ja maksamaan samalla jopa enemmän veroja, mikäli yhteiskunta osoittaisi rahojen päättyvän uuden luomiseen, eikä vanhojen rakenteiden ylläpitoon.
Elämme poikkeuksellisen mielenkiintoisia aikoja, sillä tämän vaalikauden aikana ratkaistaan hyvin pitkälle minkälainen Suomi ja koko Eurooppa on tämän vuosikymmen lopussa – vuonna 2020.
Tarvitsemme lisää tulenkantajia luomaan uusia Rovioita, sillä pelkästään Nokian maksamien verojen kuoppaa täyttämään tarvitaan 53 183 uutta yritystä – sellaista yritystä, joiden liikevaihto on vähintään 1 miljoona euroa ja kannattavuus normaalilla tasolla. Juuri tästä luvusta on myös kirjoituksen kuva saanut inspiraationsa – se on varsin pysäyttävä luku.