Meistä suomalaisista voisi pienellä kehittämisellä saada maailman elitistisimmän kansan. Vähän asenteen säätöä ja sitä jotakin, ja olisimme vastustamattoman itsetietoisia. Kaikki pohjatyö on jo tehty: kuulumme valmiiksi ehdottomaan eliittiin. Kansainvälinen tutkimus muistutti juuri, että eliitintuotantokoneistomme loistaa omassa mestariluokassaan. Maavertailun voitonhan Suomen hyväksi ratkaisi koululaitos.
Oppia ei tarvitse kaataa meille väkisin kurkusta alas. Jumala käski panna talentit likoon ja kasvamaan korkoa, ja sen me totisesti teemme. Opiskelemme liki pakonomaisesti.
Peruskoulu on pelkkä jäävuoren huippu. Kesäyliopistotkin täyttyivät, vaikka oli kuuma, ja nyt täyttyvät taas kurssit, oppilaitokset, kansanopistot, kirjastot ja ikääntyvien yliopistot. LinkedIn –kaverit ovat MBA:nsa ja lisätutkintonsa suorittaneet, monet omasta pussistaan.
Tuloksena on kotiläksynsä vääntänyttä, armoa itselleen antamatonta ammattikuntansa huippua. Tästä henkisestä maisemasta pukkaa maailmalle eliittiä kuin Applelta innovaatiota. Valikoitua joukkoa. Kermojen kermaa. Sisäistä paloa roihuava kansa.
Nyt tarvitaan enää eliitin itsetunto. Ulkomaanvuosien aikana oli erityisen mieleenpainuvaa pöllähtää pienessä kulttuurishokissa Suomeen, missä ”hyvän tyypin” kutyymiin kuuluu itsensä näennäinen vähättely. Koskaan ei voinut välttyä jonkun humalassa presentoidulta taukoamattomalta passiivis-aggressiiviselta omakehulta. Muita kytättiin kilpailijoina, eikä tietoa mielellään jaettu. Oltiin kyllä eliittiä, mutta emansipaatio oli jäänyt kesken.
Jotkut sentään hallitsevat senkin. Eräs arvokkaan näköinen nainen tuli tavarataloon ja olisi tarvinnut palvelua, mutta myyjät jatkoivat keskenään omaa kotkotustaan. Aikansa odoteltuaan rouva meni tyttöjen luokse ja kysyi: ”Tiedättekö te, kuka minä olen?” Nämä katsoivat hölmistyneinä, eivätkä ilmeet rekisteröineet mitään oivallukseen viittaavaa. ”Minä olen asiakas”, rouva ilmoitti.
Tuo nainen on idolini: hänellä oli kunnon elitistinen asenne. Hän tiesi, kuka hän oli ja mihin hän pystyi. Elitistinen asiakas odottaa vastapuoleltakin samaa integriteettiä ja omanarvontuntoa, kuin mitä hän itse tuntee. Myös Suomen pitää löytää elitistinen itsensä. Takaan, ettei elämämme ja bisnesmenestyksemme sen jälkeen enää koskaan ole entisenlaista.
Olemme omassa työtiimissämme viimeisen vuoden aikana puhuneet paljon ammatillisesta identiteetistä ja siitä, kuka meitä peilistä katsoo. Työ on tärkeä osa sitä kokemusta, jota etsimme ja jota myös elämäksi kutsutaan. On ratkaisevan tärkeää tietää ja tunnustaa, missä on hyvä, ja tuntea itseohjautuvuuden ja hallinnan pökerryttävä huuma. Se on sisäisen elitistinsä löytämistä.
Jos ei muu auta, tuodaan paikalle joku amerikkalaisen äidinmaidon pullottaja ja maahantuoja. Olisimme hänen unelma-asiakkaansa, ja hän voi viedä vastakauppana mukanaan peruskoulutusosaamista. Tai perustetaan televisioon ohjelma, jossa vapaaehtoisen ammatti-identiteetti ja viestintätaidot laitetaan kuntoon leikin varjolla. Kaikki keinot ovat sallittuja matkalla patterin välistä elitistiksi.