Puhetta vai sanomista?

Puhetta vai sanomista?

Teekkareilta opin, että on helpompaa pyytää anteeksi jälkikäteen kuin lupaa etukäteen. Tätä ajattelua pidetään yleisesti myös luovuuden lähtökohtana, edellytyksenä.

Näin varmasti onkin. Mutta mikä onkaan hintana, pahimmillaan?

Tämän hetkisen tiedon mukaan eräs syy Yhdysvaltojen ikävään ampumistapaukseen alkuvuodesta ajatellaan olevan poliittisten puolueiden koventunut vihapuhe toisistaan: vihaiset sanat saavat jatkokseen vihaiset teot.

Tai liian moni nuori on liian herkän mielen ja tekstarisormen takia velkakierteessä. Sanottu on, mutta puhuttu vähemmän.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Haen takaa sitä, että joskus olisi parempi puhua etukäteen kuin sanoa jälkikäteen. Puhuminen on pehmeää vaikuttamista, keskustelua, dialogia. Sanominen on kovaa, ehdotonta, määräävää. Ensimmäinen perustuu yhteisymmärrykseen, jälkimmäinen pakkoon.

huutoAjattelemme, että vasta pakko saa meistä tehot irti; emmehän me muutu kuin pakon edessä. Pakottava ahdistus edeltää innovaatiota, näinhän se menee.

Jos vaikka tällä uudella vuosikymmenellä kokeilisimme toisin. Mitäs jos ne parhaat innovaatiot, kasvunpaikat, bisnekset syntyisivätkin puheen kautta? Dialogisesti, jopa trialogisesti?

Mitä olisi olla luova, mutta ei pakottavasti, vaan puhuvasti?

Hyvää luovaa kevättä kaikille!