”Kaikki on mahdollista” – Yrittäjyyttä Intiassa

”Kaikki on mahdollista” – Yrittäjyyttä Intiassa

Grow VIP-tilaisuudessa Nanna Mikkonen kertoi Nannasanin tarinan ja kokemuksistaan yrittäjänä Intiassa.

Hyytävästä kylmyydestä kehkeytyi idea

Intia ei koskaan ollut minulle mikään ihanteellinen lomakohde. En ollut vieraillut siellä koskaan aiemmin vaan pitänyt paikkaa epähygieenisenä ja ruuhkaisena kaaoksena. Rakastan haasteita, ja oltuani toimitusjohtajana joitakin vuosia minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä Intiaan laittamaan uutta yritystä pystyyn kahden kuukauden ajaksi.

Saavuimme Intiaan, kun sadekausi oli pahimmillaan. Sain kaikki mahdolliset taudit, ja makasin sairaalassa kaksi viikkoa kolmen yhtäaikaisen antibioottikuurin ristivedossa. Kun tervehdyin, minulle selkeytyi hyvin pian, ettei kaksi kuukautta riittäisi mihinkään. Päätin jäädä vuodeksi.

Rakensimme yritystä, ja talvi saapui. Delhissä yölämpötila voi olla tammikuussa viisikin astetta, ja marmorilattiat, ohuet ikkunat ja luihin ja ytimiin pesiytyvä kosteus eivät parantaneet tilannetta. Tajusin, etten ollut pakannut kuin kesävaatteita helteiden varalle. Tutustuin paikallisiin suunnittelijoihin, ja he ohjasivat minut mestariräätälille, joka pystyisi tekemään minulle suunnittelemiani vaatteita talven ajaksi.

Olin saanut pienestä asti suunnitella itse omat vaatteeni, äitini opettaessa minulle ompelemisen ja kaavoittamisen taidon ommellessaan vaatteeni koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. löysimme pian mestariräätälini kanssa yhteisen kielen. Yhtäkkiä huomasin palkanneeni kolme räätäliä kotiini, ja mm. lähettiläiden rouvia alkoi käydä luonamme tilaamassa suunnittelemiani vaatteita. Toisella yrityksellä meni jo hyvin, ja pienenä vaateharrastuksena alkanut projekti lähti kasvamaan. Kuuteen räätäliin kasvettuamme siirsin harrastuksen pois oman kotini tiloista, ja pian meitä oli jo kymmenen.

Maassa maan tavalla

Intiassa ei päde mitkään tutut säännöt. Kastijako on vahvasti olemassa vaikkei virallisesti enää olisikaan. Maa työllistää porukkaa, ja kaikilla keskiluokkaisilla oli kuskit ja kotiapulaiset. Liikenne oli kaoottinen, ja lehmät, norsut, autot, mopot ja linja-autot rymistelivät yhtäaikaisesti menemään. Aikataulut eivät pidä, suunnitelmat eivät toteudu niin kuin haluaisi, eikä mikään ole yksinkertaista, mutta lopulta päästään tavoitteeseen. Opin nopeasti, ettei kannattanut arvostella prosessia vaan lopputulosta.

Köyhyyden ja rikkauden ääripäät tuntuivat länsimaalaisiin silmiini järkyttäviltä. Kun järjestimme räätälieni asumista, tajusin kauhukseni, etteivät he omistaneet edes patjoja, vaan nukkuivat matoilla ja pahvien päällä. Päätin, että koska en voi pelastaa koko Intiaa, voin kuitenkin tehdä paljon auttaessani kotiapulaisiani ja räätäleitäni sekä heidän perheitään. Ostin kaikille patjat, peitot ja tyynyt ja minut vietiin markkinoille, jossa perheet onnessaan testailivat erityylisiä ja -mallisia patjoja.

Me länsimaalaiset kohtelemme helposti esimerkiksi intialaisia holhoavasti tai alentuvasti.  Päätin, että en voi alkaa opettamaan heitä vieraassa kulttuurissa, sitä vielä edes itse ymmärtämättä, ja että ainoa tapa menestyä maassa olisi ymmärtää ja oppia maan ja ihmisten tavat toimia. Pääsimme myyntilukuihin ennen kaikkea avoimella johtajuudella, laatuun panostamisella ja luottamuksella, yhdessä rakentaen. Räätälien maailmassa vallitsivat aivan erityyppiset lainalaisuudet kuin omassani, ja voittaakseni heidän luottamuksensa minun oli osoitettava teoillani, että olimme kaikki tasa-arvoisia, ja yhtä suurta perhettä. Istuin jokaisen uuden työntekijän vieressä viikon, ja opettelin tuntemaan hänet, hänen työtapansa, työtahtinsa ja työn laadun. Kun uudet räätälit saapuivat töihin rankkitynnyriltä haisten, keskityin heidän persoonaansa ja kehumaan esimerkiksi heidän kenkiään tai leikattuja hiuksiaan. ”Madamin” kehuja ryhdyttiin odottamaan, ja räätälit siistiytyivät hetkessä.  Uskon, että meillä kaikilla ihmisillä tässä maailmassa on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Mielestäni johtajan tehtävä on antaa tämä kokemus työntekijöilleen.

Alttareita ja krikettiä

Räätäleissä oli hinduja, muslimeja ja kristittyjä, ja jonkin aikaa uskonasiat tuottivat vaikeuksia, koska muslimimiehet eivät suostuneet toimimaan hindunaisten kanssa samoissa tiloissa. Sanoin työntekijöille, että olemme nyt perheyhtiössä, ja että minun jumalani pitää kaikista jumalista, ja tiloihin rakennettiin alttari, jossa kukin sai palvoa omaansa. Auktoriteettini ylläpitämiseksi jouduin joskus olemaan kova ja ankarakin, mutta olin päättänyt olla aina oikeudenmukainen ja kohdella työntekijöitäni tasavertaisesti.

Myös päivärytmi tuotti aluksi vaikeuksia. Ihmiset saattoivat lounaan jälkeen ottaa tunnin päiväunet, ja iltapäivän tokkuraisuudessa ei saatu paljoa aikaiseksi. Olin huomannut, ettei Intiassa oikein harrastetta arkiliikuntaa, ja päätin kaikkien yllätykseksi viedä työntekijät erään lounaan jälkeen pelaamaan krikettiä saadakseni heihin enemmän energiaa.

”Eihän naiset Intiassa pelaa krikettiä”, minulle todettiin. ”Meidän maassammepa pelaavat”, totesin, ja löin palloa. Ilon määrää on vaikea kuvailla, kun miehet ja naiset, hindut, muslimit ja kristityt pelasivat yhdessä palloa ja tarttuivat sen jälkeen energisinä ja innokkaina työhönsä. Hyvin pian saimme luvut kohdalleen ja tuotannon nousuun. Opin, että olemassa on lukuisia kekseliäitä tapoja kasvattaa liiketoimintaa, kun mietit asiaa ihmisten ja heidän hyvinvointinsa kautta.

Kun saapuu uuteen maahan, aluksi kannattaa vain kuunnella ja opetella maan tapoja. Ihmiset jäävät helposti omalle mukavuusalueelleen ja totuttuihin tapoihin, vaikka sieltä poistumalla voi löytää uusia puolia itsestään ja voida paremmin. Intiassa kaikki oli mahdollista, mutta se vaati aikaa ja kärsivällisyyttä. Minulle sanottiin, ettei länsimaalainen valkoinen nainen voisi ikinä onnistua siellä, mutta todistin sen vääräksi. Se, joka keksi sloganin ”Incredible India”, oli ehdottoman oikeassa.

Kirjoittanut ja kuvannut Emma Laras