Uusi vuosi ja uudet vaat(t)eet. Viime vuonna pitkin syksyä oli taas se aika vuodesta kun työmarkkinaosapuolet kävivät yömyöhään sokerileivonnaisten voimalla puuduttavia ja pitkiä neuvotteluja.
Molemmilla osapuolilla oli omista tulokulmistaan johtuen harhoja, mutta kumpikaan osapuoli ei tiedä kumman harhoihin on vaikeampi löytää lääkkeitä.
Niiden, jotka vaativat palkankorotuksia, parempia työoloja ja tasapuolisia palkkoja kaikille työpanokseen katsomatta vai heidän, jotka haluavat palkkamalttia ja toivovat neuvottelujen siirtämistä paikalliselle tasolle saavuttaakseen parempaa kilpailukykyä ja edistääkseen työpaikkojen säilymistä.
Kevättalvella ylläkuvatun kaltaisesta tilanteesta löytävät toisensa hallituksen eri värejä tunnustavat ministerit. Ohjelma on tehty yhteiseksi, jotta liitto olisi voinut ylipäätänsä toteutua ja myötäjäiset maksettua, mutta pian jokainen puolue on tilanteessa, jossa arvioidaan kuka on, sekä paikkansa, että palkkansa ansainnut kantaen vastuunsa tosiasioiden edessä. Velkaantuminen on pysäytettävä, rakenteita on purettava ja etuisuuksia leikattava – piste.
Jokainen on palkkansa ansainnut on vanha viisaus. Arempi kysymys on, miksi kaikki eivät todellakaan ole palkkaansa ansainneet.
Suomi on pullollaan hyvän keskiarvon oppilaita, ja mukaan mahtuu vielä täydellisen kouluputken suorittaneet kymppioppilaatkin. Koulujen arvosteluasteikot ja kotona asetetut vaatimukset saavat ihmisen kuvittelemaan, että elämä on yhtä suoristusta arvosanojen tai tunnustuksen saamiseksi työstään. Kun työhön siirrytään, niin saattaa tulla järkytyksenä, ettei siellä anneta arvosanoja edes hyvin tehdyistä suorituksista. Kuukausipalkka muuttuu arvosanaksi ja kiitokseksi työstä – hyvin tai huonosti tehdystä väliäkö tuolla, sillä jokainen on takuuvarman kuukausipalkkansa ansainnut.
Valmiiksi sovittu kuukausipalkka muuttaa ihmisen ajattelua – syntyy vaarallinen tila. Ihminen ei kyseenalaista edes omaa tekemistään, puhumattakaan hänelle annetuista tehtävistä. Olen ainoastaan töissä täällä on asenteista vaarallisin. Valitettavasti uusia ideoita, parempaa tuottavuutta ja kestävää kasvua ei synny ilman vanhojen toimintatapojen kyseenalaistusta.
Sanottakoon vielä se, että aina omaa palkkaansa ei ole ansainnut edes yrityksen ylin johto. Heidän toimettomuutta, tai nimenomaan heidän toimiensa takia, moni on saattanut tänään herätä töihin ilman intohimoa ja halua tehdä parhaansa.
Mitä tulee työmarkkinaosapuoliin, niin heidän tulisi sopia ihmisten johtamiseen liittyvistä kysymyksistä ja edistää työelämän laatua aineettomillakin keinoilla.
Palkka ansaitaan viime kädessä työn tuloksista, ei työhön tulosta.
Olisi korkea aika ymmärtää, että ainoastaan koko yhteisön edun kautta toteutuu aikanaan myös yksilön oma etu. Myös hallituksen eri puolueiden ministereiden tulisi ymmärtää tämä tulevissa neuvotteluissa. Hallituksen ministerit ovat vastuussa siitä, miten hyvin Suomi on valmis kohtaamaan vaikeimman vuosikymmenensä sitten sotavuosien.
Erinomaista alkavaa uutta vuotta ja viisaita päätöksiä!